Tampereen yliopistossa toteutettu tutkimus on selvittänyt, miten yhdeksän eri maan televisiouutiset ovat raportoineet Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan. Tutkimuksessa analysoitiin Suomen, Venäjän, Kiinan, Iso-Britannian, Brasilian, Intian, Etelä-Afrikan, Italian ja USA:n pääuutislähetyksiä kymmeneltä päivältä ajanjaksolla 24.2.–14.4.2022. Tutkimuksen loppuraportti on julkaistu Tampereen yliopiston avoimessa tietokannassa maaliskuun lopulla.
Tutkimus osoitti merkittäviä eroja maiden uutisagendassa ja sodan raportoinnin rakenteessa, erityisesti länsimaiden ja BRICS-maiden välillä. Eroja oli havaittavissa myös valikoivan journalismin tyypissä ja Hermanin ja Chomskyn (1988) esittämän propagandamallin noudattamisessa.
Venäjä omaksui heti täyden sodan lähestymistavan, ja länsimaat reagoivat tähän nopeasti käynnistämällä informaatiosodan Venäjää vastaan. Kiina erottui ainoana maana, joka turvautui rauhanomaiseen journalismiin alusta alkaen. BRICS-maat Brasilia, Intia ja Etelä-Afrikka tasapainottelivat sodan- ja rauhanjournalismin välillä, antaen etusijan rauhanjournalismille.
Tutkimuksen tulokset herättävät kysymyksiä siitä, kuinka kattava kuva televisiouutisista saadaan sodan kattavuudesta ja missä määrin tulokset pätevät muiden joukkoviestimien osalta. Vaikka internet-pohjaisen uuden median vaikutus on kasvanut, televisiouutisilla on yhä keskeinen asema nykypäivän mediaympäristössä.
Tutkimuksen kirjoittajat toteavat, että tutkimus oli hyvin tehty ja tunnistaa merkittäviä suuntauksia, mutta ei tarjoa lopullisia vastauksia. Sen sijaan se ehdottaa useita jatkotutkimuksen mahdollisuuksia.
(Ylläolevan uutisen on kirjoittanuty Chat GPT 4 -tekoälyohjelma alla olevan aineiston pohjalta)
--------------
Alla alkuperäinen teksti, jonka Chat GPT 4 -tekoälyohjelma käänsi tutkimuksen englannin kielisen tekstin johtopäätöksistä ja keskustelusta:
Vertailuanalyysi yhdeksän maan pääasiallisten kansallisten televisiokanavien uutisagendasta osoittaa merkittäviä eroja sodan raportoinnin rakenteessa ja laadussa – yleisesti ottaen ja erityisesti länsimaiden ja BRICS-maiden välillä. Ensimmäinen ero on kunkin maan televisiokanavan valikoivan journalismin tyyppi. Tutkimuksemme uutislähetyksissä kaikki maat paitsi Kiina ovat kehittäneet sodanjournalismiaan eriasteisesti Venäjän hyökkäyksen jälkeen 24. helmikuuta 2022. Venäjä otti heti käyttöön täyden sodan lähestymistavan (paradoksaalisesti käyttämättä sanaa "sota"), ja länsimaat reagoivat tähän nopeasti käynnistämällä informaatiosodan Venäjää vastaan ja ryhtymällä epäsuoriksi osallistujiksi sotaan Venäjän kanssa.
Galtungin ja Rugen (1965) jälkeen on ollut selvää, että sodanjournalismi käyttää sotilaallista kieltä ja korostaa sodan näkyviä vaikutuksia, kuten ihmishenkien menetyksiä, verenvuodatusta ja materiaalisia vahinkoja. Se suosii eliittilähteitä ja omaksuu pinnallisen kerronnan niukalla kontekstilla tai historiallisella arvioinnilla (ks. Garcia-Perdomo, Harlow & Brown 2022, 2-3).
Sen sijaan Kiina oli ainoa tutkimuksemme maista, joka turvautui rauhanomaiseen journalismiin sotilaallisen konfliktin ensimmäisestä päivästä lähtien. Galtungin ja Rugen (1965), Knightleyn (2000) ja Nohrstedtin & Ottosenin (2014) mukaan rauhanjournalismi edistää konfliktinratkaisua keskittymällä yhteisymmärrystä luoviin sopimuksen alueisiin, jotka ylittävät poliittiset ja ideologiset erot, käyttävät historiallista kontekstia, paljastavat syy-seuraussuhteita, sisällyttävät tavallisten ihmisten lähteitä ja kuvaavat konfliktin näkymättömiä seurauksia. Rauha oli vaikutusvaltaisin aihe CCTV:n sotaan liittyvissä uutisissa sekä keston (21 %) että uutisten määrän (24 %) suhteen. Sen rauhanomainen journalismi toi esiin myös muita uutisaiheita tasapainoisella tapahtumien käsittelyllä esittäen molemmat konfliktin osapuolet neutraalilla lähestymistavalla ilman uutisten dramatisointia.
BRICS-maat Brasilia, Intia ja Etelä-Afrikka tasapainottelivat sodan- ja rauhanjournalismin välillä, antaen etusijan rauhanjournalismille. Toisin kuin länsimaissa, rauha oli yksi vaikutusvaltaisimmista aiheista niiden uutisagendoissa.
Toinen selvä ero länsimaiden ja BRICS-maiden välillä oli se, missä määrin ne noudattivat Hermanin ja Chomskyn (1988) esittämää propagandamallia. Journalismin propagandamalli palvelee valtiota käyttämällä hallituksen tai yritysten tiedonlähteitä ja asiantuntijoita vahvistaakseen virallisten lähteiden väitteiden todenperäisyyttä päälähteinä.
Venäjän uutiset tuotettiin maksimaalisesti propagandamallin mukaisesti ja kansallisen hallituksen näkökulmasta – 88 % kulman keston perusteella mitattuna. Länsimaista kansallisen hallituksen näkökulma oli korkein Suomessa (77 %) ja Italiassa (75 %) ja alhaisin Yhdysvalloissa (17 % televisiokanaville ja 21 % kaapelikanaville) ja Britanniassa (25 %). BRICS-maista Brasilian osuus oli 29 %, Kiinassa 40 %, Intiassa 54 % ja Etelä-Afrikassa 31 % uutisajasta.
Journalismin vaikutuksia yhteiskuntaan arvioitaessa ilmeisin johtopäätös on, että kollektiivinen pelon tunne takasi enemmistön tuen hallitukselle ja sen päätöksille tässä historiallisessa hetkessä. Venäjällä sosiologinen tutkimus osoitti 80 %:n väestön yhtyvän johtoon. Suomessa sodan raportointi vaikutti epäilemättä ratkaisevasti kansalaisten mielipiteeseen liittyä NATOon, joka nousi yhtäkkiä alle 40 %:sta yli 70 %:iin. Italiassa oikeistolaiset puolueet antoivat julkisen tukensa Ukrainalle, kannattivat Venäjää vastaan asetettuja pakotteita, hyväksyivät aseiden lähettämisen Ukrainaan ja hyväksyivät Ukrainasta tulevien pakolaisten vastaanottamisen (Biancalana 2023).
Venäjän ja Kiinan tapauksessa kyse on valtion televisiokanavien hallituksen journalismista, joka on hallituksen politiikan erottamaton osa. Länsimaissa valtavirtajournalismin roolin pitäisi olla riippumaton hallituksesta ja enemmän tai vähemmän vapaa julkisen palvelun rooli, mutta todellisuudessa sodan raportointi noudatti virallisia hallituksen politiikkoja, ja sodanjournalismi näytti olevan rakenteellisesti sidoksissa valtioon. Tämä sama kaava oli havaittavissa myös 1990-luvun alun Persianlahden sodassa (Kellner 1993; Nohrstedt & Ottosen 2001).
Keskustelu
Antavatko tämän tutkimuksen tulokset todella kattavan kuvan sodasta näiden maiden televisiouutisissa? Ja missä määrin tulokset pätevät sodan kattavuuteen muiden joukkoviestimien osalta – kuinka edustava televisiouutislähetysten antama kuva on koko median kattavuudesta? Tällaiset kelpoisuus- ja yleistyskysymykset ovat luonnollisia ottaen huomioon empiirisen otoksen ja mittausvälineen rajoitukset.
Lisäksi meidän on pidettävä mielessä, että televisiouutisiin keskittymisen syy oli se, että ne muodostavat tyypillisesti, kuten tämän raportin alussa todettiin, "pääikkunan sotanäyttämölle ja siihen liittyviin aiheisiin, ja niillä on ratkaiseva rooli julkisen mielipiteen ilmapiirin luomisessa ja ylläpitämisessä sodan puolesta tai sitä vastaan" (s. 2). Voidaan kysyä, onko internet-pohjaisen uuden median, mukaan lukien sosiaalisen median, kasvava vaikutus ihmisiin – ja erityisesti nuoriin – vähentänyt perinteisen joukkoviestinnän roolia ja onko enää järkevää keskittyä pelkästään televisiouutisiin. On myönnettävä, että lähteet, joista ihmiset hankkivat tietonsa ja uskomuksensa, ovat laajentuneet valtavasti nykymaailmassa. Siitä huolimatta televisiouutisilla on säilynyt keskeinen asema nykypäivän mediaympäristössä sekä päivittäisen kulutuksen että yleisen luotettavuuden suhteen katsojien keskuudessa.
Lyhyesti sanottuna kirjoittajat ovat vakuuttuneita siitä, että tutkimus oli hyvin tehty ja että tulokset tunnistavat merkittäviä suuntauksia. Se ei tarjoa lopullisia vastauksia vaan ehdottaa useita jatkotutkimuksen mahdollisuuksia.
Seuraavassa tutkimuksen alkuperäinen englanninkielinen teksti ylläolevasta käännöksestä.
A comparative analysis of the news agenda of the main national TV channels in nine countries indicates a significant difference in the structure and quality of coverage of the war – in general and also in particular between Western countries and BRICS countries. The first difference lies in the selective type of journalism of the country's television channel. The news bulletins in our study show that all countries except China have developed their respective war journalism to varying degrees since the Russian invasion on 24 February 2022. Russia immediately adopted a total war approach (paradoxically not using the word “war”), and the countries of the West reacted promptly to this, embarking on an information war with Russia and becoming indirect participants in the war with Russia. Since Galtung and Ruge (1965), it has been clear that war journalism uses military language, and overemphasizes the visible effects of war, for instance, human casualties, bloodshed, and material damage. It favours elite sources and adopts a superficial narrative with scant context or historical assessment (see Garcia-Perdomo, Harlow & Brown 2022, 2-3). In contrast, China was the only country in our sample to rely on peaceful journalism from the very first day of the military conflict. According to Galtung and Ruge (1965), Knightley (2000) and Nohrstedt & Ottosen (2014), peace journalism promotes conflict resolution by focusing on areas of agreement that bridge political and ideological differences, use the historical context, reveal cause and effect, including common people sources, and describe the invisible consequences of conflict. Peace was the most influential topic in the CCTV war-related news, both in terms of duration (21%) and the number of news items (24%). Its peaceful journalism also introduced other topics of news items with balanced coverage of events presenting both sides of the conflict with a neutral approach without dramatizing the news. The BRICS countries Brazil, India and South Africa balanced between war and peace journalism, giving priority to peace journalism. Unlike in Western countries, Peace was one of the most influential topics on their news agendas. Another apparent difference between the Western countries and the BRICS countries was the extent to which they follow the propaganda model proposed by Herman and Chomsky (1988). The propaganda model of journalism serves the state by using government or corporate sources of information and experts to confirm the veracity of what the official sources claim as the main sources. The Russian news was maximally produced in accordance with the propaganda model of journalism and a national government perspective – 88% measured by the angle duration. Among the Western countries, the national government perspective was highest in Finland (77%) and Italy (75%) and lowest in the USA (17% for broadcast channels and 21% for cable channels) and the UK (25%). Of the BRICS countries, in Brazil this perspective was present in 162 29% of the coverage; in China it was 40%, in India 54% and in South Africa 31% of news time. Considering the impact of journalism on society, the most obvious conclusion is that it was a collective sense of fear that ensured the support of the majority for the government and its decisions at this historical moment. In Russia, sociological research recorded the rallying of 80% of the population behind the leadership. In Finland, the war coverage was no doubt a decisive factor in the landslide support of the population for Finland to join NATO, which suddenly rose from less than 40% to over 70%. In Italy, right-wing parties gave their public support to Ukraine, backed sanctions against Russia, and approved the sending of weapons to Ukraine as well as accepting refugees from Ukraine (Biancalana 2023). In the case of Russia and China, we are dealing with the pro-government journalism of state television channels as an integral part of government policy. In the Western countries the role of mainstream journalism is supposed to be independent from government and a more or less free public service, but in reality the war coverage followed official government policies and war journalism seemed to be structurally bound to the state. This same pattern was also discernible in the Gulf War of the early 1990s (Kellner 1993; Nohrstedt & Ottosen 2001). Discussion Do the results of this study really present a comprehensive picture of the war in television news of these countries? And to what extent do the results apply to the coverage of the war by the rest of the mass media – how representative is the picture given by the television news bulletins of the whole media coverage? Such questions of validity and generalization are natural, given the limitations of the empirical sample and measurement instrument. Moreover, we have to keep in mind that the reason for focusing on television news was that it typically constitutes, as stated at the beginning of this report, “the main window on the war scene and related topics, thus having a crucial role in the process of creating and maintaining the climate of public opinion for or against the war” (p. 2). One may ask whether the evergrowing influence of internet-based new media, including social media, on people – and especially on young people – has reduced the role of conventional mass media and whether it is any longer feasible to concentrate solely on television news. Admittedly, the sources from which people derive their knowledge and beliefs have expanded vastly in the contemporary world. Nevertheless, television news has retained a central place in today’s media ecology, both in terms of its daily consumption and its general trustworthiness among the viewers. In brief, the authors are confident that the study was well worth doing and that the results identify significant trends. It offers no conclusive answers but rather suggests several avenues for further research.