Pietiläinen itkee HS:n sunnuntaisivuilla 24.9.06 julkaistussa kirjoituksessan kaikelle kansalle, että toimittajan työ ei oikein luista, koska tiedottajat kyttäävät häntä. Hän ei saa meheviä juttuja viestintäväen läsnäolon takia. Pietiläisen mukaan tiedottajat ovat sensoreita, jotka estävät luontevan haastattelun ja pitävät johtajan tiukasti virallisella linjalla, ja tiedottajan läsnäolo jäykistää tilannetta.

Sen verran on itsellänikin tullut haastatteluja tehtyä, että en tunnista, mitä Pietiläinen oikein suree. On kyllä toimittajan luonteen heikkoutta ja ammattitaidottomuutta, jos hän ei saa suustaan kakistettua kysymyksiään, kun joku kolmas henkilö istuu vieressä. Kunnon haastattelussa tiedottajalla ei ole nimittäin mitään sijaa, jos toimittaja niin haluaa. Hyvä toimittaja vie ja ohjaa keskusteluja taitavasti niin kuin Åke Blomqvist pyörittää tanssityttöään.

Erityisesti Pietiläistä harmittaa Nokian nuiva tiedotuslinja. Nokian viestintäjohtaja Arja Suominen myöntää Journalistin haastattelussa, että viestintäihmisen osallistuminen haastatteluun on pääsääntöisesti ehto koko haastattelun tekemiselle. Totta on, että kaukana ovat ne kultaiset Matti Saarisen ajat, jolloin Nokian viestintä oli liiketoimintaa tukevaa, oikeaa länsimaista mediavaikuttamista. Nythän Nokian tiedotus on pelkkää teknisten tuotepuffien työntämistä joka tuuttiin. Saarisen aikana kuitenkin luotiin perustaa Nokian nousulle kansainväliseksi jätiksi. Silloinen huippuviestintä nostatti suorastaan kansalliskiihkoa viemään konkurssifirmaa maailmalle.

Myös juttujen tarkistuttaminen närkästyttää Tuomo Pietiläistä. Taloustoimittajille tehdyn kyselyn mukaan lähes aina yrityksen puolelta pyydetään juttua tarkistettavaksi ennen julkaisemista. Yleensä tarkastuspyyntö koskee koko juttua, mutta osa yritysten viestintäväestä tyytyy vain sitaatteihin. Suurin osa toimittajista toki vakuutti, että he hyväksyvät vain haastateltavien sitaatteihin ja asiavirheisiin tulevat korjaukset. Raja on kuitenkin häilyvä.

Nokia on tässäkin suhteessa Pietiläisen mukaan paha kumppani. Se vaatii aina tarkistuksia. Pietiläinen kysyy, pitäisikö jutun loppuun lyödä leima ”Inspected by Nokia”. Silloin lukija ainakin tietäisi, mihin toimittaja on suostunut ja miten juttu on syntynyt.

Vastaus on: ei tarvitse. Lukijaa ei kiinnosta tietää yhtään, mitä ponnisteluja jutun tekemiseen on tarvittu. Jos toimittajalla on vaikeuksia tehdä kunnon juttua, asialla ei pidä rasittaa syytöntä lukijaa. Hän haluaa vain hyviä juttuja luettavakseen.

Juttujen tarkistamisen vaatiminen on tietenkin yrityksen etujen mukaista. Silloin pääsee muokkaamaan sisältöä ja poistamaan myös haitallisia ilmauksia. Tiedottajien työn ymmärtää tässä suhteessa. Ihmetystä kuitenkin herättää, miksi taloustoimittajat, Pietiläinen nokkamiehenä, suostuvat juttujen tarkistuttamiseen kuin lampaat. Juttuhan pitää tehdä niin hyvin ja huolellisesti, että siinä ei ole parsimista. Jos juttua tarkistetaan, samalla tunnustetaan toimittajan ammattitaidottomuus.

Esimerkiksi Businessweekissä istuu monta toimittajaa kirjoittamassa samaa juttua ja teksti muokkautuu koko ajan. Asiatiedot tarkistetaan omassa tiimissä, joten virheitä ei juurikaan pääse syntymään. Kun teksti on kirjoitettu lähteisiin viitaten ja faktoihin tiukasti tukeutuen, sitä ei kannata ulkopuolisilla luettaa. Jos tiedottaja asettaa jutun julkaisemisen ehdoksi tarkistuksen, on parempi kirjoittaa omin tiedoin kyseinen juttu eikä nuolla kenenkään kengän kärkiä.

Toimittajan ja tiedottajan välinen yhteistyö on samalla voimain koettelua, kenen kantti kestää. Toivottavasti toimittajat ottavat itseään niskasta kiinni, eivätkä alistu yritysten pompoteltaviksi. Kunnollinen ja kriittinen journalismi herättää kunnioitusta myös viestintäväessä. Pyöriteltäville toimittajille lopulta naureskellaan takanapäin tiedottajapiireissä.