Kriisi tarkoittaa yleensä jotain itseaiheutettua katastrofia, joka vaikuttaa haitallisesti muihin osapuoliin. Se merkitsee, että yrityksen markkina-asema rakoilee ja myynti putoaa. Edessä on pian kassa- ja kannattavuuskriisi, jolloin huudetaan osakkaita apuun. Pahimmillaan se on esimerkiksi laaja talouspetos, jossa on viety osakkeenomistajien rahoja rikollisesti kuten Enron teki USA:ssa. Mitään ei ollut tehtävissä, vaan yritys kaatui ja johtajat joutuivat lukemaan tiilenpäitä loppelämänsä ajaksi.

Lievimmillään skandaali on tietovuotorike, kuten Soneran tapauksessa, jossa johtotiimi urkki salaa Helsingin Sanomien toimittajien puheluita. Seurauksena siitäkin oli uskottavuuskriisi, jossa kärsijöinä olivat ennen kaikkea tekijät itse. He saivat tuomioita ja menettivät työnsä. Myös Soneran maine luotettavana yhteistyökumppanina kyllä menetti maineensa taas kerran. Tai eihän Soneralla mitään uskottavuusongelmaa ole ehtinyt syntyäkään tällä vuosituhannella, koska Soneran viime vuodet ovat olleet koko ajan yhtä kansallista murheen kryyniä. Uskottavuutta ei voi menettää, jos sitä ei ole edes olemassa.

Burson-Marsteller kertoo, että sen haastattelemat 685 yritystoiminnan ja median vaikuttajaa pitävät parhaimpana lääkkeenä kriisiin nopeaa ja avointa tiedottamista. On parasta kertoa juurta jaksain julkisuuteen kaikki yksityiskohdat. Se herättää palauttamaan uskottavuuden ja luottamuksen, josta maineen menettämisessä on lopulta kysymys. Maine voidaan määrittää ehkä siten, että se on rehellisyyttä, eli ei valehdella eikä syyllistytä roistomaisiin temppuihin, vaan toimitaan sopimusten mukaan. Toinen tärkeä tehtävä on kertoa, miten ongelmat poistetaan ja mitkä ovat korjaustoimenpiteet. Kolmas vaihe on analysoida tehdyt virheet. Se vahvistaa käsitystä, että firma ei viittaa kintaalla, mitä on tullut töppäiltyä.

Mielenkiintoista selvityksessä oli tieto, että yrityksen johdon ei välttämättä tarvitse seisoa kameran edessä puolustelemassa, mitä jokin alainen tehnyt väärin. Toimitusjohtajalta ei myöskään odoteta julkista anteeksipyyntöä. Syyllisiä ei vaadita erotettavaksi välttämättä, mutta tietenkään yritys ei voi pitää firmaa vahingoittavia työntekijöitä palveluksessaan. Siis avoimella ja reippaalla tiedottamisella selviää vallan hyvin pahastakin paikasta.

Paras kriisin hoitaja on kuitenkin aika. Vuoden 2000 suuresta pörssiromahduksesta ja osakkeenomistajiin kohdistuneista manipuloinneista on enää hämäriä muistoja vain niillä, joilla tuli oikein kunnolla neniin. Muut ovat jo aivan uudessa nousukierteessä, eivätkä muista kuulleensakaan mistään IT-huumasta. Kuitenkin tuudittautuminen pelkästään siihen, että aika parantaa haavat, on typerää riskinottamista. Siihen hyvät firmat eivät hairahdu. Ne valmistautuvat kriisitiedottamiseen suunnitellusti ja suoriutuvat ongelmista tyylikkäästi.