Samanlaisen kyynisen arvion on hiljakkoin esittänyt Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen, joka vierittää syyn suomalaisten mediatalojen niskaan. Hänen mielestään lehtitalot ovat osaamattomia vastaamaan internetin haasteisiin.

Yhdysvalloissa laatulehti The Los Angeles Timesin ja Chicago Tribunen emoyhtiö hakeutui joulukuussa velkasaneeraukseen.On vain ajan kysymys, kun nämä tiedonvälityksen instituutiot kupsahtavat kokonaan.

Tammikuussa perinteikäs The New York Times panttasi päämajansa velkojen katteeksi ja sai vastikkeeksi noin 250 miljoonaa rahaa sijoittajilta. Näin lehti pelastui, mutta vain hetkeksi. New York Timesin sivumäärä on romahtanut viime aikoina murto-osaan aiemmasta. Mainoksetkin kaikkosivat lehdestä jo ennen nykyistä taantumaa.

Mutta mitä tapahtuu Suomessa? Miten käy esimerkiksi Mäkisen työnantajalle Helsingin Sanomille? Sunnuntain työpaikkaosio kertoi karua kieltään. Työpaikkailmoitukset ovat silmämääräisen arvion mukaan laskeneet parissa vuodessa ehkä puoleen, tai enemmänkin. Samoin lehti on ilmestynyt viime viikolla jopa 34-sivuisena, mitä ei ole nähty näin vaatimattomana aikoihin.

Viimeisimmät HS:n toimituksen henkilöstöratkaisut osoittavat, että talousongelma on konkreettinen. Vanhempaa väkeä laitetaan eläkkeelle ennen aikojaan ja aluetoimitukset lakkautetaan eli lehti keskittyy jatkossa vain pääkaupunkiseudun uutisointiin. Maakuntien levikki varmaan katoaa saman tien, mikä lienee taloudellisesti pelkästään myönteistä kustantajalle.

Sanomalehtien itsensä syyksi lehtikuolemia ei voi laittaa. Murroksen aiheuttaa tiedonvälityksen tekninen mullistus, joka on tuonut uuden tavan välittää informaatiota massoille nopeasti ja edullisesti verkon kautta, tietokoneelta toiselle. Lehtien uutisinformaation taloudellinen arvo jakelun antaneen ylivoima-edun vuoksi on hävinnyt. Lehti ei yksinkertaisesti ole enää bisnes, koska lehti ei hallitse tiedonvälitystä.

Paljon syytetään myös lehtien henkilöstöä ennen muuta toimittajia ja ilmoitusmyyjiä, jotka eivät kuulemma ymmärrä netin mahdollisuksia ja pitävät kiinni vain entisestä, tutusta toimintatavastaan. Miksi heitä syyttämään, koska he ovat paperimedian ammattilaisia. Nettiosaajat ovat eri ihmisiä.

Moni lehti on koettanut kuitenkin pysyä kisassa mukana uudistamalla sisältöään nykynuoria kiinnostavaksi. Tämä on osoittautunut turhaksi, sillä sisältö ei ole ratkaiseva tekijä tässä murroksessa. Netti ylivoimaisena teknisenä tiedotuskanavana tarjoaa niin paljon monipuolisemmat tietolähteet heti saataville, että sanomalehti ei pysty kilpailemaan uusmedian kanssa, vaikka se julkaisisi kuinka hyvin toimitettua ja ainutlaatuista sisältöä.

Kokeiluja sisällön virkistämiseksi ovat tehneet niin Ilta-Sanomat, Keskisuomalainen ja Kaleva kuin monet muutkin. Vaikutus on ollut vaatimaton, jopa kielteinen kun perinteisetkin lukijat ovat kaikonneet hömppäuutisten takia.

Mäkinen toteaa, että laskevia levikkituloja yritetään korvata mainoksilla, mutta nettimainokset eivät tuota yhtä paljon kuin paperille painetut. Nyt kaikki yrittävät miettiä, miten saada rahaa nettilukijoilta. Monikaan ei ole onnistunut. Erään kuulemani arvion mukaan esimerkiksi Ilta-Sanomien verkkolehden koko vuoden mainostulo on saman suuruinen kuin paperilehdellä yhdessä viikossa. Ongelmana on, että kumpikaan ei tuota voittoa.

Nettimedia kuitenkin jossain vaiheessa tulee kannattavaksi, mutta vain siten, että yritysten mainokset ovat maksullisia, ja varsinainen uutissisältö on ilmaista. Ehkä kilpailua käydäänkin jatkossa nettimainonnan osaamisella. Sisällöstä kukaan ei ryhdy maksamaan mitään, koska aina joku toinen tarjoaa sitä ilmaiseksi.

Saattaa olla, että nettimedioista jopa muodostuu uudenlaisia informaatioportaaleja, jotka alkavat muistuttaa lähinnä verkkokauppaa tai viihdekeskusta. Mutta onko tämä enää journalismia harjoittavien kustannusyhtiöiden bisnesaluetta?

Olen lopulta yhtä skeptinen kuin Pekka Hyvärinen, että mediatalot joutuvat syntymään uudelleen eri liiketoimintaan, jos ne aikovat olla edes jossain määrin informaatiobisneksessä mukana.