Valikko
Kirjaudu
Tilaa ilmainen uutiskirje
Twitter Facebook
|
|
|
Tilaa ilmainen uutiskirje
uutisen kuva

HS:n vastaavana päätoimittajana 1991-2010 toiminut Janne Virkkunen on kirjoittanut hienon kirjan urastaan.

Janne Virkkunen - Erkon mies

Uutiset, Media, | lauantaina 07.12.2013 - Paavo Vasala

Helsingin Sanomien vastaavana päätoimittajana 19 vuotta toiminut Janne Virkkunen on julkaissut tänä syksynä omaelämäkerrallisen teoksen "Päivälehden mies". Kirjan nimi voisi yhtä lailla olla "Erkon mies". Kirja on hyvä. Se avaa monta Hesariin liittyvää myyttiä mielenkiintoisesti. Lue Mediaviikon arvio Janne Virkkusen toimista ja arvostelu hänen kirjoittamasta kirjastaan.

Janne Virkkunen (s. 8.12.1948)  opiskeli poliittista historiaa Helsingin yliopistossa. Hän ei koskaan ehtinyt valmistua maisteriksi, koska toimittajan työt kutsuivat. Vastaavaksi päätoimittajaksi hänet nimitettiin 42-vuotiaana, tammikuussa vuonna 1991.

Sujuvakynäisen toimittajan teos on letkeää luettavaa. Teksti etenee jouhevasti ja värikkäästi. Paikoin luettavuutta häiritsee poukkoilu aiheesta toiseen ja hyppiminen yli aikajanan jopa samassa kappaleessa. Ajatus liikkuu kynää nopeammin. Verraten taitavasti hän kuitenkin tällaiset loogista lukuprosessia katkovat siirtymät nivoo yhteen.

Virkkunen kuvailee aika yksityiskohtaisesti suhteitaan alaisiinsa ja työtovereihinsa, mikä suorasukaisuudessaan ainakin minua vieroksuttaa. Noin selkeästi aikalaisten ominaisuuksien arvioiminen painetussa kirjassa on minun mielestäni töksähtävää. Esimerkiksi Martti Valkosen ja A-P Pietilän arviointi on jo lähellä riman alitusta lukijan mielestä. Toki tyylivalinta tuo väriä teokseen, ja tuskinpa tästä kukaan asianosainen on lopulta loukkaantunut Virkkusen tavat tuntien.

Virkkunen tuli päätoimittajaksi ajankohtana, jolloin Helsingin Sanomat oli mahtava ja arvovaltainen lehti. Se oli oikeasti Suomen neljäs valtiomahti. Sen sana ja linjaus painoivat. Lehti pystyi ohjaamaan Suomen politiikkaa ja yhteiskuntaa voimakkaasti.

HS oli Pohjoismaiden suurin sanomalehti, joka oli omistajilleen rahasampo. Koska yhtiö oli rikas ja täysin riippumaton taloudellisesti ja sitoutumaton poliittisesti, se pystyi tekemään ratkaisunsa kysymättä keneltäkään mitään. Lehden rooli demokraattisessa yhteiskunnassamme paisui yli tasavaltalaisen käsityksen.

Pääomistaja Aatos Erkko oli taitava yritysjohtaja, joka osasi valita hyvät alaiset. Virkkunen sopi Erkon piirustuksiin, koska Virkkunen oli lojaali ja kuuliainen esimiehelleen. Lisäksi Virkkusen ajattelutapa oli länsimielinen, ja etenkin nordistinen, mistä Erkko tykkäsi. Ainoa särö syntyi Virkkusen ja Erkon välille ennen päätoimittajakautta, kun hän osallistui Pesänjakajat -kirjan toimittamiseen, mistä hän sai vain nuhteet. Erkolle sopi, että kirjalla pohjustettiin Mauno Koiviston nousua presidentiksi ja estettiin suomettajien tukeman Ahti Karjalaisen pääsy tasavallan presidentiksi Kremlin painostuksesta huolimatta.

Virkkunen toteaa useaan otteeseen, että Aatos Erkko ohjasi lehden sisältöä. Hän antoi nuotit, miten kirjoitetaan ja toisinaan jopa mistä aiheista. Esimerkiksi Ruotsin kuninkaan Kaarle 16. Kustaan vierailu Sanomatalossa tuli Aatoksen käskyn mukaan Virkkusen noteerata pääkirjoituksessaan. Niinpä hän sellaisen laatikin, mikä tekstinä jälkeenpäin luettuna vaikuttaa todella ällöttävän mairealta mielistelyltä.

HS on kautta historian todistanut julkisesti, että omistaja ei määrää lehden sisältöä, vaan sen tekee toimitus itsenäisesti. Tämän teoksen valossa puheet ovat olleet täyttä puppua. Aatos Erkon mielipide on ollut Virkkusen takaraivossa, ja sen vuoksi hän pysyi peräti 19 vuotta tuolillaan, koska hän ei asettunut poikkiteloin.

Selvimmin omistajan ote näkyy suhtautumisessa EU-jäsenyyteen. Erkko ja Virkkunen ajoivat Suomea Euroopan Unioniin voimakkaasti, jopa yhtiön omia ilmoituksia julkaisten. Virkkunen kannattaa myös Natoon liittymistä, vaikka Erkko tätä lippua ei julkisesti heiluttanutkaan. Tässä kohtaa HS kyllä toimi oikein, koska Suomen kansan etu oli liittyä EU:hun, ja mielipiteisiin vaikuttaminen oli perusteltua. Hesarin ansiosta emme ole periferiaa.

Ilman Helsingin Sanomien selkeän kielteistä suhtautumista suomettamiseen maamme olisi ehkä ajautunut vieläkin syvemmällä itänaapurin syleilyyn. Johdonmukaisesti Erkko ja Virkkunen halusivat vetäytyä pois Neuvostoliiton ja sittemin Venäjän viranomaisten vaikutuspiiristä, vaikka pitivätkin heihin yhteyksiä lounailla ja illallisilla kuten muihinkin ulkovaltojen valtiollisiin edustajiin. Tämä toimi on niin ikään sulka Virkkusen hattuun.

Tosin suomettuminen oli aika lähellä myös HS:ssä. Kun 1991 Neuvostoliiton vallankaappauksessa Janajevin juntta nousi valtaan, HS kirjoitti pääkirjoituksessaan heitä ylistävän lausunnon. Muutamaa päivää myöhemmin, kun Boris Jeltsin kipusi panssarivaunun päälle, HS käänsi kelkkaansa 180 astetta tuomiten juntan ja ylistäen Jeltsinin demokraattisia pyrkimyksiä. Eikö tämä ole suomettumista?

Aatos Erkko korosti Virkkuselle, että lehti ei saa samaistua valtion poliittiseen päätöksentekoeliittiin, establishmentiin. Siitä piti pysyä erillään, ja lehden tuli toteuttaa kriittistä vahtikoiran tehtävää. Näin paljolti tapahtuikin. Edes kansansuosikki Martti Ahtisaari ei saanut mieleistään kohtelua Hesarissa.

Sanonta "valta turmelee ja ehdoton valta varsinkin" , piti paikkansa myös HS:ssä. Vahtikoirasta tulikin paikoin vallankäyttäjä yloivoimaisen asemansa takia. Virkkunen kertoo, kuinka hän odotti, että ne jotka haluavat olla yhteistyössä HS:n kanssa, saavat nöyrästi pyytää käyntiä lounaalla ja käydä esittäytymässä yhtiön edustustiloissa.

Hän paljastaa, kuinka huippupäättäjien kerma, Esko Ahosta ja Gustav Hägglunista lähtien, mieluusti tulivat iltaisin sököä pelaamaan hänen kanssaan yhtiön tiloihin. Virkkusella meni ehkä sittenkin roolit sekaisit, kun hän ajatteli olevansa tasavallan merkittävimpiä päättäjiä, vaikka oli kuitenkin puhtaasti journalisti. Tämä ajattelu paistaa läpi monissa muissakin yhteyksissä jonkilaisena omakehuna, esimerkiksi hänen kertoessaan kuinka hän mielellään kävi Ruotsissa Wallenbergien vieraana, sillä on hyvä tuntea heidät, kun ei tiedä missä maailman konferenssissa he saattavat milloinkin tulla vastaan.

Nyt kun olemme todistamassa Helsingin Sanomien suuruuden aikakauden päättymistä internetin tulon takia, on itse asiassa helpottavaa todeta, että "hyvä kun HS:n kaltainen omatekoinen valtiomahti menettää asemansa". Me emme todellakaan tarvitse yksittäisen henkilön sanelemaa mielipiteen muokkaajaa ja supervaikuttajaa siinä mitassa kuin HS oli 1980-luvulla. Valitettavasti syntyvä tyhjiö näyttää täyttyvän Yleisradiolla, joka verovaroin saa monopolistisen aseman Suomen joukkotiedotuksessa. Parasta olisi yksityiseen omistukseen perustuva monipuolinen media, jollainen on Yhdysvalloissa. Se turvaa tasapuolisen tiedonvälityksen. Miten se tapahtuisikaan Suomessa?

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen: Erkko ja Virkkunen koettivat vaalia herkeämättä, että HS ei ole osa valtiokoneistoa. He puolustivat sananvapautta viimeiseen asti. Ylilyöntejä tapahtui, mutta silti heille voi antaa täyden tunnustuksen markkinatalouden ja länsimaisen peruspilarin eli sananvapauden puolustamisesta.


Paavo Vasala

Yhteiskuntatieteiden maisteri, (tiedotusoppi) Tampereen Yliopisto. Työskennellyt toimittajana sanomalehti Kalevassa kunnes perusti viestintätoimiston 1984. Perustanut 1997 tiedotepalvelu Pressi.comin, jonka STT osti 2004. Perustaja ja osakas sekä hallituksen puheenjohtaja Koodiviidakko Oy:ssä vuodesta 2005. Liiketoimintana digitaaliset markkinoinnin ja viestinnän pilvipalvelut, Viidakko-tuotteet, verkkomedian uutisseuranta Webnewsmonitor.com, Somemonitor.com sekä tiedotepalvelu ePressi.com. Wasala Oy:n kautta toimina viestinnän konsultointi ja yrityskehittäminen, rahoitus. Megalon Finland Oy:n hallituksen puheenjohtaja, verkkokauppa.

Kommentointi

Et ole kirjautunut

Mikali haluat jättää kommentin, sinun tulee kirjautua sisään

EIkö sinulla ole tunnusta? Rekisteröidy tästä


Nimi

Otsikko:

Kommentti: