Porvoolainen toimittaja Jani Kaaro on muun muassa Helsingin Sanomain kolumnisti ja Tiede-lehden pitkäaikainen avustaja.
Vapaana toimittajana työskentelevä Kaaro peräänkuuluttaa tutkivaa ja pitkää journalismia, joka syventää asian merkitystä ihmisille. Hän sanoo, että päivittäisjournalismi on säläistä ja hektistä, perehtymätöntä pressitiedotteiden kääntämistä – liian usein vailla kriittisiä kysymyksiä.
”Toimituksista ei päästä enää ulos, vaan yritetään sosiaalisesta mediasta päätellä, mitä maailmassa tapahtuu ja mitä ihmiset ajattelevat. Toimittajan työn perusluonne on kuitenkin olla liikkeellä, kaduilla ja siellä, missä ihmiset elävät”, Kaaro sanoo.
Jani Kaarolla ei ole takanaan yliopisto-opintoja, vaan elävä kiinnostus tieteeseen ja pyrkimys ottaa selville taustoja ja asiayhteyksiä. Lukiokin jäi kesken, koska hän ei omien sanojensa mukaan pitänyt koulusta.
Hän kertoo tilanneensa pienenä poikana kaukolainana ruotsin- ja saksankielisiä hyönteiskirjoja löytääkseen määrityskaavioita pyydystämilleen hyönteisille. Luontoliiton lehden toimittajana uransa aloittanut Kaaro on sittemmin etsinyt ennakkoluulottomasti uusia uria työlleen ja tavalleen tehdä juttuja.
Kaaro yhdistelee edelleen pitkiä tapahtumia, kehityskulkuja ja tieteellistä tutkimusta tavalla, josta syntyy yllättäviä, jopa hätkähdyttäviä ja usein humoristisia tiedejuttuja. Tieteellistä mainetta Kaaro on saavuttanut omalla teoriallaan migreenin patofysiologiasta.
Jani Kaaro on myös kirjoittanut useita tietokirjoja. Vuonna 2013 hän sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon sekä Lauri Jäntin -säätiön palkinnon yhdessä kuvittaja Väinö Heinosen kanssa tekemästään lasten- ja nuortenkirjasta Evoluutio.
Hyvät ja huonot uutiset on tieteellisesti tinkimättömän hauska
Tiedetoimittajain liiton Vuoden tiedeviestintä-palkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa televisio-ohjelmalle.
Nelosella esitettävä ja Yellow Filmin & TV:n tuottama Hyvät ja huonot uutiset -ohjelma haluaa olla samaan aikaan sekä viihdyttävä että tieteellisesti tinkimätön.
”Kohderyhmämme on ihmiset, jotka ajattelevat omilla aivoillaan. Sen tarkemmin emme ole halunneetkaan ohjelmaa konseptoida”, sanoo Hyvien ja huonojen uutisten vetäjä Henkka Hyppönen.
Hyppösen mukaan ohjelmantekijöiden missiona voidaan kyllä pitää taikauskon vähentämistä maailmasta, mutta saarnaamaan ei haluta ryhtyä.
”Sitä paitsi tiede tuottaa niin jännittäviä selityksiä maailmasta, ettei tarvitse käyttää mielikuvitusta mielenkiintoisempien selitysten keksimiseen. Pyrimme tuomaan tiedeuutisiin hauskoja ja odottamattomia näkökulmia ja haluamme tehdä niistä nokkelia ja osuvia huomioita. Silti vielä viime vaiheessa voi roskakoriin mennä työstämämme juttu, jos käykin ilmi sen tieteellinen epäluotettavuus. Jos tutkimusjoukko on seitsemän ihmistä, sellainen tiede ei meille kelpaa”, Hyppönen toteaa.
Hän kertoo käsikirjoittaja-tiimin ottavan jokaisesta uutisesta yhteyttä alkuperäisen tutkimuksen tekijään.
”Amerikkalainen huippututkija vastaa aina meiliimme vuorokauden sisällä, mutta suomalainen tutkija ei välttämättä vastaa koskaan”, vertaa Henkka Hyppönen tutkijoiden eroja suhtautumisessa televisio-ohjelmiin.
Tiedeuutisia huumorilla ruotiva visailuohjelma on palkittu aiemmin Kultaisella Venlalla.
Radiotoimittaja Sisko Loikkanen tyydyttää omaa ja kuulijoiden uteliaisuutta
”Radiossa kaiken pitää sujua juuri siinä hetkessä, ei ainoastaan suorassa lähetyksessä”, sanoo Tiedetoimittajain liiton vuoden 2015 Tiedeviestintä-palkinnon saaja, Ylen toimittaja Sisko Loikkanen.
Hän muistuttaa, että toimittajan on saatava ”haastateltavat puhumaan ja henkilökemia toimimaan”. Loikkanen painottaa, että toimittajan työ on kuuntelemista ja ymmärtämistä.
”Pitää koko ajan olla niin hyvin selvillä vaikeistakin asioista, että voi tehdä oikeita kysymyksiä. Kuuntelija ei ymmärrä, miten vaikeata tämä on ja että sen hallitseminen on monen vuoden ammattitaidon tulos”, hän huomauttaa.
Diplomi-insinööri Sisko Loikkasella on laaja asiantuntemus useilta tieteenaloilta. Se taas juontaa juurensa Loikkasen uteliaisuudesta luonnontieteisiin – ja suomalaiseen korkeatasoiseen peruskoulutukseen.
Nuorena Sisko Loikkanen katseli planeettoja isoveljen kaukoputkella, luki aiheesta kaiken, mitä sai käsiinsä ja haaveili tähtitieteilijän urasta. Kemiaan kiinnostus heräsi Rantasalmen yhteiskoulun opettajan ansiosta. Lukioon hän lähti Savonlinnan lyseoon, jolla oli hyvä maine luonnontieteissä. Myöhemmin tie vei mutkien kautta Polille, josta valmistumisen jälkeen opettajaksi ja Suomen Akatemian kautta Pariisiin suurlähetystössä sijainneeseen teollisuussihteeritoimistoon.
Vuonna 1991 radion tiedetoimitukseen haettiin toimittajaa lupauksella: ”Voit tyydyttää uteliaisuuttasi ihmisten, asioiden ja paikkojen suhteen niin paljon kuin jaksat ja me vielä maksamme palkkaa siitä.” Loikkanen haki ja sai paikan.
”Väite on todella pitänyt paikkaansa. Täällä voi toteuttaa omia aiheita, tehdä asioita ja tavata ihmisiä suurella vapaudella, kunhan raha antaa myöten”, Sisko Loikkanen vakuuttaa.
Vuoden tiedetoimittaja -palkinto on suuruudeltaan 5 000 euroa ja Tiedeviestintä -palkinnot 1 000 euroa.