Erolan kirja on poikkeuksellinen. Koskaan aiemmin Suomessa ei ole kukaan kirjoittanut kirjaa, miten toimittajat tuhoavat satojen miljoonien arvoisen yrityksen ja vähät välittävät tuhannen työpaikan katoamisesta Kainuun korvesta. Erolan sanoma on, että Talvivaara on ollut herkullinen aihe, jolla moni toimittaja on tienannut muutaman satasen juttupalkkioita revittelemällä perättömiä, tuulesta temmattuja tietoja pääosin. Medialle Talvivaara on ollut bisnes.
Talvivaara on esiintynyt mediassa keskimäärin 15 kertaa päivässä. Pelkästään sakka-allasvuoden aikaan vuonna 2012 ja heti sen jälkeen kaivoksesta julkaistiin yli 5200 uutista ja artikkelia.
Marko Erola on seurannut Talvivaaran taivalta usean vuoden ajan, lähinnä mediajulkisuuden näkökulmasta. Hän luettelee seikkaperäisesti tiedotusvälineissä esiintyneet jutut ja tekstit, joissa on ollut virhe tai asiat on vääristelty tai jotain olennaista on jätetty kertomatta.
MTV3:n jutut kaivoksen lähijärvien aiheuttamista iho-oireista olivat valheellisia Erolan perustelujen mukaan. Talvivaaran aiheuttamaa ympäristöongelmaa on paisuteltu hänen mukaansa jättämällä kertomatta, että mitään tutkimukseen perustuvaa saasteongelmaa ei lopulta olekaan.
Medioista myös STT, YLE, Helsingin Sanomat sekä Kainuun Sanomat saavat kontolleen huomattavan syntilastin väärien tietojen jakamisesta. Erola osoittaa, kuinka toimittajat systemaattisesti toivat esiin Talvivaaran huonot puolet, koska siitä sai helposti kansaan uppoavia juttuja.
Kaikkein tuhoisinta jälkeä on tehnyt Erolan mukaan toimittaja Juha Kauppinen (s.58) . Hän on Suomen Luonnon toimittaja, joka on toiminut myös Avussa. Kirja rakentuu paljolti Kauppisen epäammattimaisen journalismin esittelyn ympärille. Erolan mukaan Kauppinen pimittää oikeita tietoja eikä hän ole oikeasti voinut todistaa juttujensa totuudenmukaisuutta. Kauppinen on tehnyt valtavan määrän juttuja ja bloggauksia Talvivaaran oletetuista ympäristötuhoista.
Vihreän Langan entinen päätoimittaja Elina Grundströmin ilkeä analyysi viestintätoimiston salaliittoteoriasta ja mediatempusta menivät täysin metsään, Erola toteaa. (s.128).
Suomen Luonnon toimituspäällikkö Antti Halkka on siteerannut (s.129) virheellisesti Pekka Perää ja kertonut vääristellysti sateiden määrästä.
Helsingin Sanomien toimittaja Tapio Mainio nousee kirjassa esiin journalistina, joka julkaisee järjestelmällisesti perättömiä. Erolan mukaan (s.145) Mainion jutussa ”Talvivaaran lähivesistä löytyi kadmiumia” oli neljä virhettä ennen leipätekstiä, mikä lienee lajissaan Suomen ennätys, Erola kirjoittaa.
Freelance-toimittaja Sampsa Oinaala kirjoitti ahkerasti raflaavia ja virheellisiä juttuja Talvivaarasta eri lehtiin, mm. Seuraan. Oinaala jopa siteerasi haastateltavia, joiden nimet hän oli tekaissut itse, Seura-lehdessä. (s. 168)
YLE Kainuun toimittaja Heikki Rönty on Erolan mukaan tahallaan Talvivaaraa mollaava toimittaja, joka vetelee mutkat suoriksi. (s.188)
MTV3 julkaisi verkkosivuillaan Tutkivien toimittajien yhdistyksen puheenjohtaja Salla Vuorikosken jutun ministeri Paula Lehtomäen osakemerkinnöistä virheellisiin olettamuksiin perustuen. (s. 218)
YLE Oulun toimittaja Timo Sipola julkaisi kirjan mukaan jutuissaan toistuvsti virheitä Kivijärven iho- ja hengitysoireista sekä Talvivaaran vaikutusten ulottumisesta Pohjois-Savoon ja Pohjois-Pohjanmaalle. Sipola vähät välitti virheistään, vaikka Talvivaara lähetti hänelle oikeat tiedot. (s. 218).
Kauppalehden toimittaja Antti Mustonen (s.240) oli Erolan mukaan ilkeä toimittaja, joka kirjoitti Talvivaaran osakeannista siten, että sijoitus yhtiöön ei ole järkevää. Erolan mukaan Mustonen kuuluu Twitter-viestien perusteella samaan Talvivaara-rinkiin kuin Vihreän Langan Sammeli Heikkinen (s.241), Kainuun Heikki Rönty ja Suomen Luonnon Juha Kauppinen.
Erolan mukaan lähinnä Vihreän Langan ja YLEn jutuissa on se ongelma, että ne kertovat Mikä-Mikä -maasta, jota ei ole olemassa.
Marko Erola toteaa, että nykyjournalismi ei erota olennaista infoähkystä. Se etsii syitä ja syyllisiä, jälkiviisastelee muiden virheillä ja palvoo sankareita, jotka se on valmis repimään alas jalustalta ensimmäisen tilaisuuden tullen. (s.312).
Marko Erola:
”Journalismi usein vain hämärtää asioiden merkityksen ja tärkeysjärjestyksen. Elämme koko ajan virtuaalisemmassa todellisuudessa, jota ymmärrämme yhä vähemmän. Usein uutisia katsoessani mietin, mitä teen tälläkin tiedolla. Media raportoi kaikkein anekdoottisimmat, sensaatiomaisimmat ja omituisimmat tapaukset, ja antaa näin täysin vääristyneen kuvan maailmasta ja sen riskeistä. Epäilen, että median paljon puhutussa kriisissä ei ole kyse pelkästään internetin tuomasta haasteesta. Isompi haaste on se, että medialla ei ole enää sellaista hyödyllistä kerrottavaa, jolla olisi pysyvää, ymmärrystä lisäävää arvoa. Media alkaa olla puhdasta viihdettä. Siksi uutisankkurit voivat juontaa yhtä hyvin tangomarkkinoita sun muita”.
”Suuret poikkeamat ovat mitä luultavimmin valhetta, mutta suuret poikkeamat normaalista ovat median bisnes. Siksi median etiikasta puhuttaessa ei puhuta vain hyvästä lehtimiestavasta, vaan myös siitä, millaisen vastuun media ottaa vääristyneen maailmankuvan tarjoamisesta ja pelkojen ja mielipahan lietsomisesta ansaitsemistarkoituksessa. Toimittajan vastuu on hyvin rajallinen. Useimmiten riittää hyvin piilotettu oikaisu”.
”On moraalitonta vahingoittaa toista virhellisillä ja asenteellisella kirjoittelulla joutumatta kantamaan minkäänlaisia seuraamuksia ja vastuuta. Kysyin Talvivaaran varatoimitusjohtaja Saila Miettinen-Lähteeltä , millaisen hintalapun hän laittaa kaivoksen saamalle kielteiselle julkisuudelle. Miettinen-Lähde vastasi silmää räpäyttämättä, että satojen miljoonien eurojen. Ne sadat miljoonat ovat jääneet saamatta, kun rahoittajat ovat sanoneet, ettei sinänsä kiinnostavaan Talvivaaraan voi sijoittaa sen huonon maineen takia”.