Uutena toimitusjohtajana vuonna 1992 Jorma Ollila otti yritysviestinnän heti alkuunsa tiukasti otteisiinsa. Julkisuuskuvan hoitaminen kulki hänen kauttaan niin Salon Seudun Sanomiin kuin maailman talouslehtiinkin. Hän halusi katkaista Nokiasta leviävät huhut ja juorut, joiden alkuperää ei voitu jäljittää.

Nokian viestintä muuttui suorastaan äärikuivaksi, jos vertailukohtana pidetään Kari Kairamon lähes henkilökulttiin yltänyttä mediajulkisuutta maailman tiedotusvälineissä. Muistan itsekin uraltani aikoja, jolloin ihmeteltiin, että Ollilan tullessa johtoon Nokia lähetti tiedotteita vain tuotteista ja pörssin vaatimista talousasioista. Viestintä oli lähtöisin kuin pohjalaisesta insinööritoimistosta: paras julkisuus on ei-julkisuus.

Ollila oppi kantapään kautta jo vuonna 1992, että toimitusjohtana medialle ei enää voinut käyttää yhtä voimakkaita ja suoria ilmaisuja kuin aikaisemmin. Sanomaa piti pehmentää, jotta uutislaineet eivät hyökyisi tarpeettoman voimakkaina. Nokiaan ei Suomessa tuolloin uskonut kukaan, varsinkaan media.

Hän yllättyi, kuinka paljon median kanssa toimiminen vei aikaa toimitusjohtajalta. Myöskään median työtapoihin totuttauminen ei ollut yksinkertaista. Neuvoja hän kertoo kyllä saaneensa runsaasti. Paras on kuitenkin Nokian hallituksen varapuheejohtajana toimineelta Marjorie Scardinolta, joka on entinen journalisti. ”Kun yhtiötäsi kohtaa kriisi ja tunnet olosi heikoksi ja energia on vähissä, älä seuraa yhtiöstäsi kirjoitettuja juttuja. Kun menee todella hyvin ja kehuja riittää, älä myöskään silloin sorru lehtien lukemiseen. Pidä molemmissa tilanteissa tauko”.

Vaikka Ollilan mielestä Scardinon neuvo on viisas, kyseenalaistan kuitenkin tuon ajattelun. Jos luotisateessa kulkee säkki päässä, saa napin otsaan. Parempi on pitää silmät auki ja pää kylmänä, ettei juokse surman suuhun. Ehkäpä juuri tuosta lähtökohdasta juontuu käsitys, että Ollilaa on pidetty toimittajapiireissä ylimielisenä.

Jorma Ollila toteaa, että hänelle henkilökohtainen julkisuus ei ole tärkeintä. Ensisijaista on ollut tuoda esiin yhtiötä, edetä Nokia-kärki edellä. Kirjassa kuitenkin kuultaa läpi hieman toisenlainenkin pyrkimys. Oman kuvan saaminen ulkomaisen lehden kanteen ja omien haastatteluiden läpimeno ovat olleet lopulta mieluisia, mikä kielii julkisuuden kipeydestä.

Toimittajat ovat luonnehtineet Ollilaa kautta vuosien varsin herkkänahkaiseksi arvostelulle. Kirjassaan hän tunnustaakin, että hän on ollut usein toimittajan kanssa eri mieltä. ”Tapanani on ollut myös sanoa se, koska ei ole helppo kestää sitä, että omaa yritystä kritisoidaan vääriin tietoihin tai väitteisiin perustuen.”

Suomalaiset päätoimittajat eivät ole pitäneet Ollilan tyylistä antaa palautetta, vaikka ovat sitä toivoneet. Dialogin arvostaminen tiedotusvälineiden johdossa on ollut välillä rajallista, hän sanoo hienotunteisesti.

Nokiassa otettiin käyttöön kansainvälinen tapa, että johtajien haastatteluissa on viestintäosaston edustaja mukana. ”Tämä tapa herättää suomalaisessa mediassa vieroksuntaa, vaikka käytäntö on ollut nykypäivää Yhdysvalloissa ja Euroopassa jo vuosikymmenet. ”

Ollila kehuu viestintäjohtajiaan, Matti Saarista, Seppo Härköstä, Lauri Kivistä ja Arja Suomista. He toimivat toimitusjohtajan kriittisinä sparraajina ja neuvonantajina. He ovat ykkösluokan ammattilaisia Ollilan mielestä.

Suomalainen mediakäytäntö eroaa kansainvälisestä siinä, että kansainvälinen journalisti suosii taustakeskusteluja, joista hän sitten poimii muutaman sitaatin. Kotimainen toimittaja arvostaa nauhuria ja kysymys-vastaus-muotoa. Tämä kummastuttaa Ollilaa.

Hän sanoo nauttineensa enemmän juuri taustakeskusteluista kuin varsinaisista haastatteluista. ”Kun jokaista sanaa ei tarvitse ajatella erikseen, pystyy keskittymään paremmin itse sisältöön ja välillä haastamaan toimittajan oikein kunnolla. Toimittaja sitten puolestaan hyödyntää keskustelun haluamallaan tavalla – jos hyödyntää”.

Olllilan mediasuhteet ja julkisuuskuva olivat kokonaisuudessaan hyvin hoidettuja, koska viestinnällä vahvistettiin yrityksen kaupallista menestymistä ja osakkeiden arvonnousua. Hän tajusi, että amerikkalainen talous- ja teknologiamedia ovat ylivertaisessa asemassa kansainvälisen huomion suhteen. Jutut leviävät valonnopeudella muihin välineisiin ja vaikuttavat siten yrityksen globaaliin julkisuuskuvaan. ”Uskallankin väittää, että New Yorkin pörssilistaus 1994 ja samaan aikaan tapahtunut GSM-teknologian lopullinen läpimurto olivat ratkaiseva käännekohta Nokia-brändin kannalta”, hän toteaa.

Harri Saukkomaa on mainittu kirjan toisena kirjoittajana. Hänen kynänsä jälki näkyy läpi koko teoksen. Kirja on erittäin sujuvasti kirjoitettu ja huippuammattilaisen työtä, mikä tekee kirjasta varsin luettavan.

Teos on yllättävän avoin. Siinä käydään läpi myös yritysjohtajan tekemiä virheitä, joita kukaan ei voi välttää.  Viestinnän kannalta kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Mediasuhteiden ja median merkitys putkahtavat esiin tuon tuostakin yhtiön kaikissa vaiheissa.