Yleisradion nykyinen ristiriitainen asema voimistuvan individualismin ja yhä edelleen vahvan kansakunnan rakentamisen perinteen välillä on rinnastettavissa hyvinvointivaltion tilanteeseen, toteaa Eeva Mäntymäki väitöskirjassaan, joka tarkastetaan Tampereen Yliopistossa 26. elokuuta. Yhtiöltä odotetaan toisaalta yhä yksilöllisempiä palveluja, toisaalta yhteisöllisyyden tuottamista ja kansallisen julkisuuden ylläpitämistä. Näiden osittain toisensa poissulkevien toimintaperiaatteiden yhteensovittaminen onkin jatkossa YLEn vaikein haaste, hän arvioi.
Eeva Mäntymäki
Julkisen palvelun tulevaisuuden kannalta kielen käytössä jatkuvasti uusiutuva YLEn ja perinteisen laadun yhteenkuuluvuus on yhtä aikaa vahvuus ja uhka. Yhtiön tarpeellisuutta perusteellaan nimenomaan sen ei-kaupallisuudella ja asiallisella laatuimagolla. Toisaalta julkisen palvelun epäsuora määrittyminen ns. suuren yleisön suosiossa olevan massakulttuurin vastavoimaksi uhkaa toista keskeistä julkisrahoituksen perustetta eli koko kansan palvelemisen periaatetta. Tämä paradoksi pakottaa julkisen palvelun yhtiöt kehittämään sekä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden huomioivaa että viihteelliseen muotokieleen tottuneita median käyttäjiä houkuttelevaa demokraattista estetiikkaa.
Yleisradio toimii mediamarkkinoilla kahtalaisessa roolissa. Se on yhtä aikaa kirjastoihin verrattavissa oleva julkinen palvelu ja muihin sähköisen median yrityksiin rinnastuva mediakonserni.
Kansalaisuuden näkökulmasta Yleisradio hahmottuu ennen kaikkea valtiolliseksi toimijaksi, ja tv-maksu rinnastuu muihin veroluonteisiin maksuihin. Keskusteltaessa Yleisradiosta keskustellaan siis itse asiassa usein siitä, mikä on valtiolle sopiva rooli suomalaisessa yhteiskunnassa.
”Tämän vuoksi Yleisradio-puhetta jäsentävät syvästi ja aidosti poliittiset jaot, jotka perustuvat täysin erilaisiin lähtöoletuksiin esimerkiksi yksilön ja yhteiskunnan suhteista. Libertaristisessa diskurssissa valtiollinen Yleisradio näyttäytyy markkinahäirikkönä ja tv-maksu yksilön valinnan vapautta uhkaavana pakkoverona. Sen sijaan snellmanilaisessa diskurssissa juuri julkisrahoitteisen YLEn (oletettu) vapaus kaupallisista intresseistä turvaa viestinnän laadun ja vapauden. Uuskeynesiläisessä diskurssissa taas julkisen palvelun yhtiön katsotaan turvaavaan mediamarkkinoiden monipuolisuuden”, Mäntymäki toteaa.
Perinteisen yleisradiolaadun keskeinen arvo on epäkaupallisuus — se, että tavoitteena ei ole yleisöjen houkutteleminen vaan kulttuuristen tai yhteiskunnallisten arvojen edistäminen. Median käyttäjien YLE-puheessa ei-kaupallinen laatu ja kaupallinen määrä määrittyvätkin toistensa vastakohdiksi, samoin kuin ’asia’ ja ’kulttuuri’ hahmottuvat ’viihteen’ ja ’hömpän’ vastakohdaksi. Tämä tekee esimerkiksi viihteen aseman YLEssä lähtökohtaisesti haavoittuvaksi.
Eräs laatukeskustelun erikoisuus onkin se, että aivan erilaisten viestintäpoliittisten vaihtoehtojen kannattajat vetoavat yhtä lailla yleisradiolaatuun. Tv-maksurahoitteista ns. täyden palvelun YLEä puolustetaan sillä perusteella, että laaja julkisrahoitteinen tarjonta turvaa laadukkaan vaihtoehdon mediamarkkinoille. Yleisradiolaadun turvaamiseen vedotaan kuitenkin myös silloin, kun vaaditaan YLEn tarjonnan supistamista ja ’keskittymistä julkisen palvelun tehtäviin’ eli lähinnä asiaohjelmistoon, korkeakulttuuriin ja erityisryhmien palveluun, Mäntymäki arvioi tutkimuksessaan.