Journalistiliiton järjestämät Journalismin päivät Helsingin Messukeskuksessa olivat kaikkien aikojen menestys: noin tuhat osallistujaa, ja lisääkin olisi tullut, jos olisi mahtunut. Ohjelma oli rakennettu nyt useampaan rinnakkaiseen lohkoon. Tiedon tarjontaa ja luentoa tuli tuutin täydeltä moneen näkökulmaan. Bloggareiden käynnistämä keskustelu päivien sisällön vanhanaikaisuudesta tuli kuitenkin terveenä tuulahduksena reaalimaailmasta, jossa journalistitkin nyt elävät. Vaikka kiintoisaa oli, päiviltä asian puolesta jäi silti lopulta suuhun maku kuin olisi juonut kymmenen vuotta vanhaa olutta.

Päivien ohjelmasta jäi todellakin puuttumaan 2000-luvun terästys ja ajan henki: verkkojournalismi ja mobiiliviestintä. Digitaalista kuvaa käsiteltiin toki kiitettävästi ja jopa asiantunteva digiklinikka oli avattu, joka olikin ilmeisen suosittu. Käytäväpuheissa aika moni totesi, että kaiken muun esitetyn on kuullut jo kymmenen vuotta sitten. On todella hämmästyttävää, että se mikä kiinnostaa muissa länsimaissa, ei tule kysymykseen Suomessa. Ehkä tästä voisi päätellä myös sen, että Journalistiliitto ei haluakaan kehittää verkkojournalismia joidenkin pelkojen vuoksi. Ne ovat turhia. Verkko tulee ryminällä ja se joka siinä pullikoi vastaan, on ulosheittokamaa. Sen vuoksi Bloggareiden aloittama arvostelu osoittessa http://journalisminpaivat.blogspot.com/ on tervetullut. Toivottavasti seuraavana vuonna järjestäjät ovat enemmän ajan hermolla.

Helminä jäivät mieleen Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtaja Mikael Pentikäisen ja kustantaja Eero Lehden välinen sanailu ilmaisista uutisista ja kaupunkilehdistä. Pentikäisen mukaan mediassa ovat tärkeimpänä muutosvoimana ilmaisuus ja internet. Hänen mielestään uutinen ei kuitenkaan halpene, vaikka sitä jaetaan ilmaiseksi. Uutinen pitää tehdä. Hän korosti, että ne mediat, joilla on varaa tehdä hyvää sisältöä ja uutisia, menestyvät jatkossakin.

Eero Lehti ei niinkään arvosta uutista, vaan hömppää ja paikallisuutta. Kaupunkilehti ei pärjää uutisilla. Toimituksellista työtä ohjaa se, kuinka kauan lukija pysyy sivuilla, hän toteaa. Hän epäili, että isoja lehtiä lukijat selaavat nakkelemalla niskoittain kokonaisia osastoja suoraan roskiin. Sen vuoksi sivullaoloaikaa tulee mitata.

Pentikäinen kehaisi, että Helsingin Sanomissa on niin paljon uutisia ja sisältöä, että hän tietää vain yhden ihmisen, joka lukee sen sanasta sanaan: päätoimittaja Janne Virkkusen. “Tosin hän tekee sen hyvällä palkalla”, Pentikäinen sanoi. Eero Lehti vastasi, että heillä ei ole päätoimittajilla aikaa lukea lehtiä, vaan heidän konsernissaan lukijat lukevat lehden kannesta kanteen ja vieläpä ilman palkkaa.

Loistavana puhujana esiintyi HK Ruokatalon toimitusjohtaja Kai Seikku, joka on entinen mainosmies. Hän piti talousjournalismia nyt kritiikittömänä ja epäili, onko talousviikkolehdillä enää mitään virkaa, koska ihmiset tulevat informoiduiksi jo verkon kautta reaaliajassa. Hän peräänkuulutti kritiikkiä, jännitettä ja draamaa talousjournalismiin. Yritysten toimitusjohtajat arvostavat vain sellaista taloustoimittajaa, joka uskaltaa kirjoittaa myös kriittisesti, hän valisti. Talouselämän toimittaja Heidi Hammarsten suuttui Seikun puheista ja väitti, että hän ainakin kirjoittaa kriittisesti ajoittain, mutta se on niin vaikeaa kun pitää olla hyvät suhteet firmoihin, muuten jää tietojen ulkopuolelle, hän kertoi.

Surullisin tarina oli Ylen entisellä pääjohtaja Arne Wessbergillä, jolla oli ainoana sanomana koettaa todistaa, että julkinen televisio pitää pintansa maksu-TV-kanavien rynnäkössä. Jokainen kuitenkin näki hänen taulustaan, että esimerkkinä ollut BBC oli pudonnut peräti 25 prosentin osuuteen kun loppu oli lukuisten maksullisten kanavien hallussa. Hän koetti myös selitellä, että kyllä hänkin on irtisanonut ja vähentänyt väkeä koko toimitusjohtajakautensa ajan, lähes tuhat henkilöä. Itse asiassa jäi päällimmäiseksi ajatus, että kivinen tulee olemaan YLEn tie.

Amerikkalainen libanonilaissyntyinen konsultti Samir A. Husni piti värikkään luennon sanomalehtien muuttumisesta aikakauslehtien kaltaisiksi. Lukuisin esimerkein hän todisti, että maailman sanomalehdet tekevät kansijutuikseen ihmisdraamaa. Hän piti muutosta hyvänä, koska journalismi kehittyy uudelle tasolle, johon kuuluu myös tiedon havainnollistaminen graafisesti. Lehti ei ole enää petiittipötköä. Taistelu lukijoista kehittää journalismia, hän sanoi ja korosti, että journalismi on myös bisnestä eli sisällön myymistä.

Pisteenä i:n päällä oli karismaattisen Jaakko Rauramon esitys SanomaWSOY:stä. Hän toi erittäin selkeästi journalistien tietoon jälleen kerran, että vain kannattava mediatalo voi tehdä hyvää ja riippumatonta sisältöä, jota se voi myydä lukijoilleen. Sen vuoksi bisnesnäkökulma on oltava etusijalla. Sanoman kasvunäkymät ovat Rauramon esityksen perusteella hyvät, vaikka internetin osalta hänellä näyttää olevan pallo hukassa. Eikä ihme, kun hän ei tiedä, miten tehdä nettisisällöllä rahaa. Eipä silti, ei sitä tiedä muutkaan.

Rauramolla on hyvää huumoria. Erityksessään hän näytti videon, jossa jokivarren kalastaja kävi nyrkkitappelua karhun kanssa lohesta. Kun kalastaja potkaisi karhua munille, hän sai kalan haltuunsa. Niinpä eräs närkästynyt nainen kysyikin, onko Sanoman linja, että luontoa ei kunnioiteta enää. Rauramo vastasi, että hän arvasi, että joukossa on joku herkkähipiä, joka tätä kysyy, ja niinpä hän kertoi jättäneensä parhaimmat palat pois esityksestä. Rauramon hienona mottona onkin, että “Only the harball players will and should survive”.