Journalismikritiikin uuden vuosikirjan mukaan kaksi kokenutta
rikostoimittajaa, Aamulehden Pekka Parantainen ja Ilta-Sanomien Hannes Markkula käyvät Bodominjärven murhatutkinnassa keskinäistä uutiskilpailua ja vetävät samalla rajoja nimettömien lähteiden käytölle. Parantaisen mukaan Markkulan uutiset perustuvat epämääräisiin lähteisiin, ja joskus poliisitkin kiistävät antaneensa otsikoissa olleita lehtilausuntoja. Markkula vastaa Parantaiselle, että tietolähteiden salassa pitäminen ei tee journalismista lähteetöntä.
Vuosikirjassa oikeusjournalismia käsittelee asianajaja Markku Fredman, jonka mukaan esimerkiksi Bodominjärven murhatutkinnassa epäilty on mediassa tullut leimatuksi loppuelämäkseen – tuomittiin hänet tai ei.
Marraskuussa 2004 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin teki kaksi Suomea koskenutta päätöstä, joissa vapautettiin kunnianloukkaussyytteistä Iltalehti ja sen päätoimittaja Pekka Karhuvaara sekä Pohjalaisen toimittaja Seija Selistö. Mediassa päätöksiä on juhlittu sananvapauden voittona, mutta samalla on kysytty, ovatko julkisuuden henkilöiden ystävät ja sukulaiset tämän jälkeen vapaata riistaa. ”Eivät ole”, sanoo Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Jacob Söderman. Hän osallistuu keskusteluun Journalismikritiikin vuosikirjassa artikkelillaan ”Entä poliitikon perhe?”.
Journalismikritiikin vuosikirjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan, miten media suoriutui tehtävästään Aasian hyökyaaltokatastrofin uutisoinnissa. Juho Rahkosen ja Laura Ahvan artikkelissa tutkitaan, korostuiko kansallinen näkökulma todellakin niin paljon kuin aluksi näytti vai oliko vaikutelma vain näköharhaa. Media-aineiston tilastollinen tarkastelu paljastaa, että suomalaisten näkökulma oli varsin hallitsevasti esillä. Oliko tämä hyvä vai huono asia, ja millaisia seurauksia sillä mahdollisesti oli katastrofista välittyvän kuvan kanssa? Suomalaisen näkökulman korostaminen ehkä vahvisti kansojen välistä jakoa ”meihin” ja ”niihin” mutta saattoi toisaalta tehdä katastrofista läheisen tuntuisen ja edistää näin avustustyötä.
Estonia-onnettomuudesta kirjankin kirjoittanut Pentti Raittila vertaa Aasian katastrofin uutisointia kymmenen vuoden takaisen haverin raportoimiseen. Raittilan mukaan journalistit ovat oppineet suhtautumaan onnettomuuksien uhreihin aikaisempaa varovaisemmin. Myös kriisipsykologi Salli Saari toteaa
artikkelissaan, että suomalainen media on valtaosaltaan vastuuntuntoista ja osaa käsitellä järkyttäviä uutisia empaattisesti. Hän korostaa lisäksi, että tiedonvälityksen pitäisi noudattaa psyykkisen sopeutumisprosessin rytmiä.
Keskisuomalaisen toimittaja Tuula Niemi sivuaa samaa aihetta kysymällä, saako toimittaja järkyttyä. Hän käsittelee maaliskuisen Konginkankaan bussionnettomuuden jälkipuintia sanomalehden toimituksessa ja tulee siihentulokseen, että hyvistä puolistaan huolimatta toimittajille järjestetyssä kriisinpurkutilaisuudessa oli myös puutteita. Vuosikirjan katastrofiosuuden päätteeksi journalismin tutkijat Kari Koljonen ja Risto Kunelius analysoivat katastrofijournalismin muutosta vuosikymmenten saatossa. Laajassa artikkelissaan he päätyvät johtopäätökseen, että tekninen ja viileä uutisointi on antanut yhä enemmän tilaa yhteisyyttä ja tunteita esiinnostavalle journalismille.
Tampereen yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden ryhmä käsittelee
artikkelissaan kansanedustaja Rosa Meriläisen huumekohua ja tapausta, jossa hänen pyörtymisensä näytettiin televisiouutisissa. Kirjoittajien mukaan media ei tuominnut ainoastaan Meriläistä itseään, vaan kaiken sen, mitä hän nuorena vihreänä naisena edustaa. Ilta-Sanomien toimittaja Maria Koskinen puolestaan
tarkastelee yhdysvaltalais-suomalaisen lapsikiistan uutisointia. Ihmisten kaipaus koskettaviin tarinoihin paisutti oikeusjutun julkisuudessa ennennäkemättömiin mittasuhteisiin.
Maailma toimittajan kynänpäässä
Toimittaja Antti Kivimäki kritisoi artikkelissaan journalismia siitä, että se ei ole onnistunut riittävästi tuomaan esiin kehitysmaiden köyhyyden syitä ja historiallisia taustoja. Yksi harvoista median huomion herättäneistä selityksistä on Tatu Vanhasen teoria geeneissä kulkeutuvasta älykkyydestä. Tästä saavutuksesta Kivimäki nostaa hattua Vanhaselle. Kansainvälisen osuuden muissa artikkeleissa päähuomio kiinnittyy Irakin kidutuskuviin.
Tutkija Anssi Männistön mukaan toimittajien asema portinvartijoina on muuttumassa, kun digitaalitekniikalla tieto leviää salamannopeasti ohi perinteisten tiedonvälityskanavien.
Journalismin loppu?
Journalismikritiikin vuosikirjan viimeisessä osassa yhteisenä nimittäjänä on uhkakuva, jota voitaisiin kutsua nimellä journalismin loppu: kun todellisuustelevision ja juoru-uutisten yleistyessä media yhä useammin luo itse omat uutisaiheensa tai ainakin voimakkaasti myötävaikuttaa niiden syntymiseen erilaisin järjestelyin, voidaanko enää puhua journalismista?
Vuosikirjan kustantavat Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikkö ja Tiedotusopillinen yhdistys TOY ry.